Vietettyäni vuoden hiljaa, päätin palata unohdetun päiväkirjan sivuille. Mitään ei ollut säilynyt. Ei sillä, en minä kaipaa mennyttä ja menetettyä enää. Piirtelin katseellani kuvioita terapeutin puna-oransiin mattoon. Ei mun mielessä liikkunut yhtään mitään. Kaksi viimeistä kuukautta osastolla vietettynä olivat selkeästi tyhjentävää aikaa.
Nostin maiharit bussin penkille. Toisella puolella käytävää istui tyyppi, jolla oli isot korvakorut. Se jäi kaupan kohdalla pois. Mun olisi pitänyt käydä ostamassa auringonkukan siemeniä linnuille, mutta en millään jaksanut. Syytän tästä syksyn pimeyttä.
Ei mun elämässäni oikeastaan tapahdu juuri mitään. Koulunpenkille palaan 8. joulukuuta. Se on muuten myös mun 17-vuotis syntymäpäivä. Huomenna on uloskirjauspäivä. Sitten olen virallisesti vapaa ja järjissäni. Osastolle en aio palata ihan heti. Jospa elämä alkaakin vasta tästä.
Tuntuu oudolla tavalla hyvältä kirjoittaa postausta. Kai tämä on mulle jollain tapaa terapeuttista. Enhän edes tiedä, lukeeko kukaan enää blogeja. Muutama vuosi takaperin se oli iso juttu, ihan kaikki kirjoitti blogia. Pysykää toki seurassani, jos hajanaiseen tahtiin ilmestyvät ajatuksenpätkät teihin iskee.
V
